Guamin matka

Moi taas! Tällä kertaa kirjoittelen Guamin reissusta, josta on ehtinyt vierähtää jo puolisen vuotta. En kuitenkaan koskaan oikein kirjoittanut tästä minnekään tai laittanut edes hirveästi kuvia Instagrammiin, joten teki mieli kirjoitella, vaikka sitten näin jälkikäteen. (:

Ihan ensimmäisenä mainittakoon, että minähän siis en ole koskaan hirveästi käynyt ulkomailla Japania lukuunottamatta. Kävin Japanissa ensimmäistä kertaa 2011 tammikuussa ja sen jälkeen lukuisia kertoja vuosittain tai useammin (pois lukien korona-aika), mutta muualla ulkomailla käymisen olen hassusti aloittanut vasta Japaniin muuton jälkeen. Kävin 2023 syksyllä Englannissa yliopiston konferenssimatkalla, 2024 lopputalvesta Yhdysvalloissa Kazukin kanssa ja viimemarraskuussa Guamissa (joka siis on Yhdysvaltain territorio).

Näistä Yhdysvallat oli ehdottomasti stressaavin kohde ihan jo lentokenttäviranomaisten takia, ja pelkäsin, että Guamissakin olisi samanlainen ristikuulustelu heti kentällä. Hyviä uutisia: ei ollut! Ilmeisesti hyvin selkeästi lomakohdemaiseen paikkaan mennessä ei ole niin syytä epäillä saapujaa mistään. Kazuki pääsi tosin erikoistarkastukseen, koska ei ollut hirveästi miettinyt paitavalintaansa, mutta ei siitä sen enempää... :D

Guam ei taida olla paikkana ihan hirveän tunnettu Suomessa, mutta se siis sijaitsee Tyynellämerellä noin 3 ja puolen tunnin lentomatkan päässä Tokiosta. Guam on ilmeisesti Mikronesian suurin saari (n. 540 km2), mutta silti sen ehtii kiertää aika hyvin ympäri muutaman päivän matkan aikana. Asukkaita on Wikipedian mukaan vähän vajaa 169 000 ja tärkeimmät elinkeinot ovat, yllätys yllätys, Yhdysvaltain asevoimat ja turismi. Tässä mielessä siis vähän saman tyylinen paikka, kuin Okinawa, jossa myös Yhdysvaltain sotavoimat mellastavat + turismi on tärkeä elinkeino, varsinkin pienemmille saarille.

Tämä meininki (siis USA:n armeijameininki) jakaa muuten mielipiteitä paikallisten(kin) keskuudessa, joka ehkä osin on syy siihen, että valkoihoista katsotaan ilmeisesti Guamissa usein sillä oletuksella, että tällä on jotain tekemistä armeijan kanssa. Sain itse selvästi enemmän ei-niin-mukavia mulkaisuja, kuin meidän muu matkajoukko luultavasti juuri tästä syystä. Vähän hankala tilanne sinänsä, koska pahalla katsotuksi tuleminen ei toki tunnu kivalta, mutta toisaalta ymmärrän hyvin, että armeijameiningit ottavat päähän.

Mutta joo! Oltiin siis Guamissa 3 yötä ja yövyttiin Tumonissa Nikko-ketjun hotellissa. Ja kyllä, Nikko on se japanilainen Nikko-ketju. Guam on kärsinyt armeijameininkien lisäksi myös Japanin vaikutuksesta (syynä osin matkailu, osin toisen maailmansodan aikainen Japanin miehitys), jonka johdosta saarella on edelleen paljon japanilaisia ravintoloita ja kauppoja. Myös esim. turistikohteiden esittelytekstit on usein kirjoitettu myös japaniksi ja monessa paikassa saa myös palvelua japaniksi. Sinänsä on kiinnostavaa, että japanilaisista tunnutaan tykkäävän paljonkin, vaikka Japani tosiaan piti aikoinaan Guamia miehitettynä ilmeisesti peräti 2 ja puoli vuotta, mutta ehkä turismirealiteetit tulevat tässä vastaan (+ ehkä historia on muutenkin eri asia, kuin edelleen seuduilla myllertävä armeijameininki).

Silloin, kun jeni oli vielä siedettävissä hintasuhteissa dollariin nähden, saarella kävi myös todella paljon japanilaisia turisteja. Guam tuntuukin olevan Japanissa jonkinlainen “köyhän miehen Havaiji” (tai ”ei-ihan-super-rikkaan tyypin Havaiji”), jossa monet kävivät ennen nauttimassa ulkomaa-tunnelmasta suhteellisen kohtuullisella hinnalla ja matka-ajalla. Tällä hetkellä jeni on sen verran halpa (+ hinnat ovat nousseet ja Japanin palkkataso juuri ei jne.), että japanilaisia turisteja tuntui olevan aika vähän. Toki silti useamman kerran päivässä kuuli japania, mutta vielä enemmän kuuli esim. koreaa.

Kazukin perhe on käynyt Guamissa useita kertoja aiemminkin nauttimassa merestä ja auringosta, ja saari tuntui olevan kaikille jo aika tuttu. Keskustelutkin olivat pitkälti sitä luokkaa, että ”hei mennäänkö tänään sinne, missä otettiin se yksi kuva viimeksi" tai "tänään käydään syömässä siinä ravintolassa, jossa puhuttiin silloin vuonna x asiasta y". Nähtävyyksiäkin kierrettiin, mutta suurin osa oli muulle joukolle jo enemmän tai vähemmän tuttuja.

Hassua näiden Guamin matkailussa on muuten se, että perheestä kaikki minua ja Kazukia lukuun ottamatta tuntuivat olevan paikallisen ruoan sijaan kiinnostuneempia popsimaan japanilaista ruokaa: raamenia, sushia, japanilaistyylisen izakaya-iltaravintolan herkkuja… Olivat tuoneet jopa kuppinuudeleita mukana Japanista, vaikka kyseessä oli tosiaan vain muutaman päivän reissu. Kazukin kanssa kyseenalaistettiin tätä muutamaankin kertaan (tai varsinkin Kazuki, minä enemmän vain nautin hiljaa maisemista), mutta ilmeisesti perhe on vain aiempien matkojen aikana tottunut syömään lähinnä japanilaista ruokaa ja vakiopaikoissa on helpompi käydä, kuin uusissa. Näiden aiemmat matkat ovat joskus olleet aika pitkiäkin, jolloin japanilaista ruokaa on alkanut kaivata ja sitten huomattu, että jes, tämähän onkin parasta, mitä täältä saa, nyt syödään koko loppumatka japanilaista, ja niin edelleen. Ruokapuoli oli siis vähän tylsä, koska haluttiin kuitenkin syödä yhdessä kaikkien kanssa (ja japanilainen ruoka on parempaa Japanissa), mutta muutaman kerran päästiin onneksi syömään paikallisiakin herkkuja.

 

Tämä ei ollut niin japanilaista: barbeque hotellin ravintolassa.

Ja oli se japanilainen ruokakin toki hyvää - ja vähän erilaista, kuin Japanissa!

 Ylipäätään koin Guamin aika dystooppisena paikkana. Lennät 3,5 tuntia päästäksesi paratiisisaarelle, jossa 1) selviää pitkälti japanin kielellä, 2) pystyy elämään pelkällä japanilaisella ruoalla ja 3) näkyy japania joka puolella. En tiedä, olisiko joku suomalaisten suosima turistirysä yhtään samantyyppinen, mutta tuntui jotenkin hyvin oudolta. Ei välttämättä huonolla tavalla oudolta, mutta oudolta.

Mutta matka oli kuitenkin kokonaisuudessaan todella kiva! Okinawalla käydessäkin oli lämmintä ja rantaviivaa sekä merta, mutta tämä oli vielä enemmän rantaloma ja meri oli vielä upeampi. Ajettiin joka päivä autolla leveitä teitä ympäri saarta ja nautittiin maisemista. Meressäkin pulahdettiin, samoin hotellin uima-altaassa (joka on mulle aika erikoinen kokemus sekin). Käytiin peräti kahdella paikallisella jujutsu-salilla, syötiin (tai minä söin) paljon hyvää suklaata ja Donkista (japanilainen kauppaketju) löydettiin ihanan vahvaa hydrokortisoni-voidetta, jota joutuisi Japanissa hankkimaan reseptillä. Nautittiin toki myös kaikenlaisista turistinähtävyyksistä.

Lopun kerron kuvien kanssa.

Tässä ensin meitä hyvin palvellut vuokra-auto ja sitä hyvin ajanut kuski, joka oli tällöin vasta saanut ajokortin. Tällä ajettiin melkein kirjaimellisesti saaren ympäri. Matkalla oli hienoja maisemia, joita aina vähän väliä pysähdyttiin ihastelemaan.

 

Auto oli tuolla aika välttämätön, jos halusi päästä hotellialueen ulkopuolelle katselemaan, mutta aika tarpeen myös siksi, että sää oli välillä todella arvaamatonta. Aamulla saattoi olla todella aurinkoista ja poutaista, mutta puolen tunnin ajelun jälkeen tulikin hirveä sadekuuro. Sitten oli taas poutaa ja hetken päästä tuli uusi sadekuuro, jne. Oli varsin kiva, että oli auto, johon pääsi aina turvaan...

 

Autoilu oli myös varsin kätevää ja mukavaa, kun tiet olivat näin leveitä. Syrjemmässä oli toki vain yksi kaista suuntaan, mutta silti tiet olivat paljon leveämpiä ja helpompia, kuin Japanissa. Tokiossa joutuu oikeasti välillä ohittamaan pylväitä sentin päästä ja toisinaan myös nousemaan autosta siirtelemään liian leveästi parkkeerattuja pyöriä (ja maaseudulla taas joutuu pelkäämään, että ajaa vahingossa katuojaan tai alas rinteeltä, koska sielläkin tiet osaavat olla välillä hyvinkin kapoisia. Tämä oli siis kiva juttu! Myös liikennesäännöt tuntuivat olevan aikalailla samat kuin Japanissa, lukuun ottamatta jotain hassua sääntöä siitä, että punaisillakin valoilla saa kääntyä tai jotain vastaavaa.

 

Tämä pinkki seinä on ainakin japanilaisten turistien suosima kuvauskohde. Käytiin ottamassa siellä kuva Kazukin äidin uudenvuodenkortteihin ja samalla tietysti muutenkin kuvia, joista mikään ei tosin mitenkään kovin mairittelevasti onnistunut.

Yllä meidän hotellin edessä ollut ranta, jossa käytiin myös uimassa. En uskaltanut tosin mennä kovin syvälle, koska pelkään isoja fisuja, joten lähinnä kelluin kädet pohjassa. Ihan muutama minuutti vedestä nousemisen jälkeen aavistuksen syvemmällä ollut korealainen pariskunta tuli kiireellä pois vedestä sanoen "shark", joten voipi olla, että siellä oli oikeasti isoja fisuja, joita oli ihan hyvä vältellä.

  

Tämä ranta olisi varmaan oikeasti ollut parempi uimiseen, mutta tajuttiin mennä tänne vasta viimeisenä päivänä, kun hotellista oli jo kirjauduttu ulos ja uima-asut oli jo sullottu matkalaukkuun.

 

Siinäpä se! Oli hauska matka, jota muistelee kyllä lämmöllä vielä näin puolen vuoden jälkeenkin. Ymmärrän nykyään jo huomattavasti paremmin aurinkokohteiden viehätyksen. Ennen olin huomattavasti epäilevämpi niiden suhteen, koska hei, voihan sitä järvessäkin uida ja viileämpikin kesä on kiva, mutta Tokiossa asuessa tällaiset paikat tuntuvat oikeasti rentouttavan. Ehkä ensi kerralla taas Okinawalle...? Minua tosin kiinnostaisivat myös monet lähellä sijaitsevat Aasian maat, joihin olisi todennäköisesti myös edullisempaa mennä (ja joissa olisi varmasti myös hirmuisen hyvää ruokaa), mutta katsotaan milloin ehtii ja jaksaa ja on rahaa. :D